Sinä tulet mieleeni usein öisin. Tänä yönä muistin sinut tuijottaessani tv-ruudussa pyörivää tyhjänpäiväisyyttä ja kuunnellessani pakastimen huokauksia ja vetoisien seinien valitusta. Silloin kun teit lähtöä, hoitaja katsoi päiväsalissa sitä samaa tyhjänpäiväisyyttä kutimet näppärissä käsissään. Säälistä päästi tupakalle parvekkeelle. Autot kulkivat mustina kohti kaupunkia, vastapäisessä talossa paloivat valot joka kerroksessa. Meri kaukana ja niin lähellä. Tupakka paloi loppuun, tumppasin sen samaan purkkiin mihin sairaanhoitajat ja kenties lääkärit ja ne ulkomaalaiset, pirteät harjoittelijat. Miten ne voivatkaan kaikki herätä aamulla, syödä aamupalaa, laittaa poninhännän ja huulikiiltoa tai partavettä ja viedä lapset tarhaan ja kouluun ennen töihin tuloa? Miksei meidän kaikkien maailma pysähdy samaan aikaan? Elämässä on monta ulottuvuutta ja äärettömästi aikaa, jos kaikkien liki kuuden miljardin ihmisen elämä pysähtelee eri aikoihin. Tosin se tapahtuu toisista tietämättä, on vain oma aika ja oma still-elämän miniversio, muut jatkavat matkaa. You must carry on.

Vielä silloin kun sinussa virtasi veri, takerruin kiihkeästi kaikkeen ympärillä olevaan elolliseen hakeakseni vakuutusta siitä, että veri ei lakkaa kiertämästä niin kauan kuin maailma pyörii, se ei voi lakata. Sinä hengitit, käytävältä kuului kenkien kopina ja aamupalakärryn kolina ja astioiden kilinä. Todisteet uuden päivän alkamisesta siis. Ei metelissä voi kuolla. Mutta niin sinä lakkasit olemasta sillä välin kun minä istuin alakerran kanttiinissa kahvilla. Ja silti ihmiset nauroivat ja soittivat toisilleen ja kiirehtivät bussille ja tv:stä tuli samat ohjelmat kuin aina ennenkin.

Ulkona sataa. Marraskuu. Ovi napsahtaa hiljaa kiinni, tupakantumppi sammuu uuteen lumeen. Kolme. Kierrän talon kuulostellen. Joku yskii, joku vetää vessaa. Alakerran pappa tulee huoneestaan eikä tiedä missä on. "Onko mun isä ja äiti kuolleet", se kysyy ties kuinka monennen kerran ja minä tyynnyttelen lempeästi, vaikka pääni sisällä joku kiroaakin. "Nyt saa vielä nukkua". Se tehoaa muutamaksi minuutiksi, hyvässä lykyssä kokonaiseksi tunniksi.

Valvon. Olen hereillä koko yön ja vahdin hauraiden ihmisten unta. Olen täällä. En juokse soittokellojen perässä enkä käännä kylkeä, muuta kuin omaani seuraavana aamuna. Olen ja kuulostelen, puuhailen pieniä hiljaisia askareita ja nautin yön mystisestä rauhasta. Kahvinkeitin porisee, kello tikittää, uutissivu pyörii ja maailma elää valheellisen hiljaisuuden takana.

Liikenneonnettomuuksia, tapaturmia, saattohoitoja, itsemurhia, synnytyksiä, rakastumisia, perheväkivaltaa, murhasuunnitelmia, vankikarkureita, psykoosipotilaita, helliä kosketuksia, itkeviä lapsia, asunnottomia juoppoja, maahanmuuttajia, homoja, diskoja, lentokenttiä, junia, hotellihuoneita, sairaanhoitajia, ensiapu, hätääntyneitä katseita, romahtaneita verenpaineita.

Kuppi kuumaa kaakaota unettomalle, tik tak, aamuun on vielä aikaa, kyllä uni tulee. Kanavatyö seinällä, kukat ruukuissaan vedestä onnessaan.Tiskikoneesta puhtaat astiat, hiljaa kolistelematta, paperityöt vasemmalle kaartuvalla käsialalla. On niin hiljaista, melkein maagista. Hiutaleet putoilevat lehdenjakajan hiuksiin.

Ja näiden seinien ulkopuolella tuhansia pimeitä ja muutamia valaistuja ikkunoita, sängyissään tuhisevia lapsia, kuorsaavia isiä ja äitejä, loppuunpalaneita duunareita, kerällä nukkuvia kissoja, märkiä kauhupainajaisia, suutelevia rakastavaisia, baareista palaavia onnettomia, takaa-ajavia poliiseja, poroksi palaneita taloja, tyhjiä viinapulloja, imettäviä äitejä, matkalta palaavia seikkailijoita, raiteille hyytyviä junia, tehtaiden vuorotyöläisiä, ambulanssin ulvontaa, vanhan vinyylin rahinaa, kynttilöiden lepatusta, romanttisia ajatuksia, välähtävä veitsenterä, tien yli juokseva hirvi.