Sinä tulet mieleeni usein öisin. Tänä yönä muistin sinut tuijottaessani tv-ruudussa pyörivää tyhjänpäiväisyyttä ja kuunnellessani pakastimen huokauksia ja vetoisien seinien valitusta. Silloin kun teit lähtöä, hoitaja katsoi päiväsalissa sitä samaa tyhjänpäiväisyyttä kutimet näppärissä käsissään. Säälistä päästi tupakalle parvekkeelle. Autot kulkivat mustina kohti kaupunkia, vastapäisessä talossa paloivat valot joka kerroksessa. Meri kaukana ja niin lähellä. Tupakka paloi loppuun, tumppasin sen samaan purkkiin mihin sairaanhoitajat ja kenties lääkärit ja ne ulkomaalaiset, pirteät harjoittelijat. Miten ne voivatkaan kaikki herätä aamulla, syödä aamupalaa, laittaa poninhännän ja huulikiiltoa tai partavettä ja viedä lapset tarhaan ja kouluun ennen töihin tuloa? Miksei meidän kaikkien maailma pysähdy samaan aikaan? Elämässä on monta ulottuvuutta ja äärettömästi aikaa, jos kaikkien liki kuuden miljardin ihmisen elämä pysähtelee eri aikoihin. Tosin se tapahtuu toisista tietämättä, on vain oma aika ja oma still-elämän miniversio, muut jatkavat matkaa. You must carry on.

Vielä silloin kun sinussa virtasi veri, takerruin kiihkeästi kaikkeen ympärillä olevaan elolliseen hakeakseni vakuutusta siitä, että veri ei lakkaa kiertämästä niin kauan kuin maailma pyörii, se ei voi lakata. Sinä hengitit, käytävältä kuului kenkien kopina ja aamupalakärryn kolina ja astioiden kilinä. Todisteet uuden päivän alkamisesta siis. Ei metelissä voi kuolla. Mutta niin sinä lakkasit olemasta sillä välin kun minä istuin alakerran kanttiinissa kahvilla. Ja silti ihmiset nauroivat ja soittivat toisilleen ja kiirehtivät bussille ja tv:stä tuli samat ohjelmat kuin aina ennenkin.